Ymmärrän kiusauksen lähteä julistamaan leikkauslistoja keskiluokalle. Onhan se epäreilua, kun valtiovalta ajaa alas peruspalveluita samalla kun keskituloinen pääsee silti nauttimaan tukipolitiikasta. Tuorein esimerkki tästä ympäristöministeriön selvitys keskituloisista ruokakunnista, jotka asuvat tuetuissa asunnoissa.
Keskituloiset ruokakunnat tässä tapauksessa olivat 7000-8000 €/kk tienaavia kahden aikuisen lapsiperheitä. Tarkoittaen, että kumpikin aikuinen tienaa ainakin 3000 € kuukaudessa, mikä on suomessa mediaanipalkka. Ymmärrän hyvin närkästyksen, kun tuettuja asuntoja ei riitä kaikille, sillä elämme säästökuurien aikaa. Silloin pitää priorisoida heikoimmassa asemassa olevat.
Lisäksi mediassa käsitellyt keskiluokkaisten kohtaamat ongelmat tuntuvat välillä hieman naurettavilta. Mediassa palstatilaa saa puheenvuorot, joissa citymarkettiin hybridi-citymaasturillaan päräyttänyt ruuhkavuosiselviytyjä valittaa, kuinka hankalaa on, kun pitää ostaa Pirkkaa ja vähentää paljun käyttöä. Autoakaan ei voi ladata kuin öisin. Pari lomamatkaakin jää tekemättä.
Sitä väistämättä poliitikkona pohtii, onko nyt niin, että leikkauskohteita etsiskellessä voidaan todeta solidaarisuuden nimissä, että tällä perheellä on kyllä varaa säästää ja kustantaa lastensa tai omat harrastuksensa täysimääräisesti itse? Maksaa lukukausimaksuja lapsilleen? Hoitamaan omat läheisensä kun he vanhenevat?
Se pitänee monen kohdalla paikkansa. Mutta samalla tullaan tehneeksi valinta, jonka myötä käytännössä petetään yhden pohjoismaisen sosialidemokratian ydinlupaus: kaikki osallistuvat rahoittamaan järjestelmää, josta kaikki hyötyvät.
Keskiluokka saa kyllä vastinetta rahoilleen, myös maksaa ison osan hyvinvointivaltion kustannuksista. Kun esimerkiksi julkinen terveydenhuolto näyttää monen mielestä hajoavan silmien edessä ja monella on julkisen lisäksi työterkkari sekä itse maksetut vakuutukset yksityisellä puolella, nakertaa kokonaisuus nimenomaan keskiluokan silmissä hyvinvointivaltion oikeutusta.
Keskiluokka osallistuu korkeilla veroprosenteilla hyvinvointivaltion palveluiden ja tulonsiirtojen rahoittamiseen. Eikö siis ole myös perusteltua, että keskiluokka saa mielestään reilulta tuntuvan määrän takaisin erilaisten palveluiden ja tulonsiirtojen muodossa?
Hyvinvointivaltion olemassaolo ei ole luonnonlaki, vaikka sitä voi pitää yhtenä parhaimmista tavoista järjestää yhteiskunta. Jos usko siihen murenee, se äänestetään pois. Ironisesti hyvinvointivaltion äänekkäimmät ja innokkaimmat alasajajat väittävät olevansa sen suurimpia puolustajia. Kehityksen taustalla tuntuu olevan tunne siitä, että on olemassa jokin kuviteltu saajaporukka (muut), ja näistä erillinen maksajaporukka (me). Tällaista mielikuvaa tunnutaan luovan myös tarkoituksella.
Politiikka on siitä ärsyttävä laji, että mielikuvien merkitys on valtava. Luvut, tilastot ja muut faktat saattavat tuoda mieleen kaavoihin kangistuneen tylsän teknokraatin, mikä syö suosion, vaikka juuri niiden pohjalta äänestäminen olisi ollut paitsi oman edun mukaista, niin koko planeetalle parempi vaihtoehto.
Olisin varuillani, ettemme luo keskiluokalle lisää syitä äänestää hyvinvointivaltiota ja omia intressejään vastaan. Ettemme luo heille lisää intressejä identifioitua mieluummin miljonäärien kanssa kuin perustallaajan. Koska, kuten keskiluokan ongelmat, jokainen isku heidän arkeensa iskee herkästi monta kertaa kovempaa pienituloisen arkeen. Liiallisen eriytymisen myötä syntyvät rinnakkaisyhteiskunnat ovat tunnetusti myrkkyä mille tahansa yhteiskunnalle. Näistä vaarallisin on se, jossa hyvin toimeentulevat alkavat eristämään itsensä muista. Ja juuri sitä pitääkin universaalilla hyvinvointivaltiolla estää.
Robert Ellmén
Punavihreä insinööri