Sinimusta hallitus

Hyvä kansanedustaja,

Kirjoitan teille vakavin mielin ja syvästi järkyttyneenä siitä, että Eduskuntatalolla on äskettäin tehty itsemurha.

Paikka ei ollut sattumanvarainen.

Kun ihminen valitsee elämänsä päättymispaikaksi vallan ytimen – kansanedustajien työpaikan – kyse ei ole enää vain henkilökohtaisesta tragediasta. Se on kannanotto. Se on hiljaisuuden särkymistä. Se on epätoivoinen viesti teille: jotain on pahasti vialla.

Itsemurha kertoo poikkeuksetta mielenterveyden pettämisestä. Itsemurha ei ole koskaan pelkän somaattisen sairauden seurausta, sillä ihmiseen on koodattu luontainen selviytymisvietti. Somaattinen sairaus voi lisätä kuormitusta ja altistaa masennukselle tai toivottomuudelle, mutta itsemurha on kiistämättömästi mielenterveyden kriisin äärimmäinen ja lopullinen seuraus. Siksi sen ymmärtäminen ja ehkäiseminen kuuluu mielenterveyspolitiikan ja hoidon ytimeen – ei sivulauseeseen.

Tämä teko ei kaipaa spekulointia sen enempää sairauksista tai yksityiskohdista. Sen symboliikka puhuu puolestaan: ihminen koki jääneensä ilman toivoa siellä, missä toivoa pitäisi synnyttää – kansanvallan keskuksessa.

Olen 26-vuotias lääketieteen opiskelija, tuleva lääkäri. Olen jo nuorella iällä joutunut kokemaan kahden läheisen ihmisen menetyksen itsemurhan kautta. Tapaukset eivät liity toisiinsa, mutta niiden yhteinen nimittäjä on, että apua ei ollut tarpeeksi saatavilla ajoissa. Kannankin tätä huolta mukanani sekä henkilökohtaisena kokemuksena, että tulevana terveydenhuollon ammattilaisena: näin ei saa enää tapahtua kenellekään.

Lisäksi kamppailen itse tällä hetkellä vaikean masennuksen kanssa. Olen hakenut apua, mutta hoitoon pääsy on ollut hidasta ja riittämätöntä.

Tiedän omasta kokemuksestani, miltä tuntuu, kun voimia ei ole ja apua ei löydy, kun sitä tarvitsee. Jos minä, nuori ja etuoikeutetussa asemassa oleva lääketieteen opiskelija, en saa tarvitsemaani apua, mitä se kertoo niistä ihmisistä, joilla ei ole samoja voimavaroja tai resursseja hakea hoitoa yhä uudestaan?

Mielenterveys ei saa enää olla hoitovelan jäännöserä

Mielenterveyspalveluiden tilanne Suomessa on kriisissä. Psykoterapiapaikat ovat täynnä tai kohtuuttoman kalliita, perustason mielenterveysosaaminen on vajavaista, ja monille ”hoito” tarkoittaa lähinnä vuosien odottamista ja uusien hakemusten tekemistä. Hoitoon pääsy ei saisi olla kilpailu jaksamisesta.

Teillä, päättäjillä, on nyt mahdollisuus vastata siihen, mitä Eduskuntatalolla huudettiin – ilman sanoja.

Vaatimukseni teille:

Säätäkää lailla, että mielenterveys on perusoikeus, johon on oikeus päästä hoitoon viivytyksettä ja maksutta – kuten somaattisiin sairauksiinkin.

Vahvistakaa perustason mielenterveyspalveluita osaksi perusterveydenhuoltoa – mielenterveys ei saa olla erikoissairaanhoidon luksustuote.

Tunnistakaa mielenterveyden laiminlyönnin ihmisoikeusulottuvuus – tämä ei ole vain terveysasia, vaan turvallisuutta, yhdenvertaisuutta ja ihmisarvoa koskeva kysymys.

Puhukaa ääneen tästä tapauksesta – älkää lakaisko sitä maton alle. Vaikeneminen jatkaa sitä hiljaisuutta, jota tämä henkilö yritti rikkoa. Yhteisöllisyys luo toivoa.

 

Toivon, että suhtaudutte tähän viestiin vakavasti. Tämä ei ole poliittista peliä. Kyseessä on ihmishenget, joiden arvo on mittaamaton.

Meillä ei ole enää varaa katsoa ohi. Suomen itsemurhatilastot kertovat meille saman.

Ystävällisin terveisin, Eemelin muistoa kunnioittaen —

 

Sanna Antikaisen vastaus:

Re: Hei, lääketieteenopiskelijan tulisi ymmärtää olla laittamatta sanoja toisten suuhun – varsinkaan edesmenneen sellaisen.

Olen itse työskennellyt psykiatrisella osastolla itsemurhaa yrittäneidenkin kanssa ja ainakin heidän kanssaan keskusteluissa yksi merkittävin paikkavalintaan vaikuttanut seikka oli läheisten suojeleminen.

Nostamasi asiat ovat hyviä ja kannatettavia. Kammoksun, että suoraan sanottuna höpiset symboliikasta tietämättä tapauksesta ja vieläpä koitat käyttää tulevaa ammattiasi nostamaan vaikuttavuuttasi. Nähtävästi opittavaa vielä riittää.

Mikäli Peltosen teko olisi ollut kannanotto, se olisi tuota postuumisti yleisön tietoon.

 

Ystävällisesti toivottaa:
Sanna Antikainen, kansanedustaja (ps.)

Best wishes:
Sanna Antikainen, Member of The Parliament of Finland (The Finns Party)

Sebastian Tynkkynen kysyy Facebookissa ”onko islamista seurannut koskaan mitään hyvää”.

Oana Goudali vastaa:

”Kun kysyt: “Onko islam koskaan tuottanut mitään hyvää?” et oikeasti esitä kysymystä, vaan paljastat tietämättömyytesi. Sillä koko moderni sivilisaatio kantaa islamilaisen panoksen jälkiä. Algebra, algoritmit, lääketieteen järjestelmällinen kehittäminen, yliopistot, kirjastot – nämä eivät ole vain “hyviä asioita”, ne ovat maailman perusta, jossa itsekin elät. Kun Euroopassa vielä poltettiin “noitia”, muslimitutkijat tekivät kaihileikkauksia ja kartoittivat tähtiä. Kun muualla hävitettiin kirjoja, islamilaiset sivilisaatiot käänsivät ja säilyttivät antiikin Kreikan ja Rooman tiedon – tiedon, joka myöhemmin sytytti renessanssin Euroopassa.

Todellinen kysymys ei siis ole “onko islam koskaan tehnyt mitään hyvää?”, vaan “kuinka paljon hyvää olet valmis unohtamaan, jotta voisit pitää kiinni laiskasta stereotypiasta?” Sinä juot aamukahvisi, lasket yhtälösi algebran avulla, turvaudut lääketieteeseen, jonka juuret ovat muslimisairaaloissa – ja silti sinulla on pokkaa väittää, ettei islam ole tuonut mitään hyvää. Se ei ole argumentti, se on historiallista muistinmenetystä puettuna halpaan loukkaukseen.

Mikään uskonto ei ole tahraton. Kristinusko antoi ristiretket ja inkvisition, juutalaisuus muinaisia valloitussotia, sekulaarit ideologiat kansanmurhia. Mutta kukaan järkevä ei määrittele kokonaisia uskontoja vain niiden pahimpien hetkien kautta. Jos teet sen islamin kohdalla, et ole rehellinen – olet pelkuri.

Joten vastaus, jota et halua kuulla, on tämä: islam on antanut maailmalle enemmän hyvää kuin pystyt laskemaan, ja se että edes kysyt tuota, todistaa ettei islam epäonnistunut – vaan sinä epäonnistuit historiassa.”

 

Pirjo Ahvenainen kommentoi ”

Oana Goudali Kannattaa vilkaista, kuinka monta Nobelia on myönnetty islam-taustaisille ja sen jälkeen, kuinka monta muille. Siinä näkee miten merkittäviä vaikutuksia maailmalle on tuotettu.

Kannattaa rehellisesti katsoa uskonnon hedelmää niissä maissa, jossa sitä harjoitetaan.”

Oana Goudali vastaa:

”Pirjo Ahvenainen Nobelin fysiikan palkinto
Abdus Salam (Pakistan, 1979) – perustavanlaatuiset panokset sähköheikon teorian kehittämiseen (yhdessä Steven Weinbergin ja Sheldon Glashow’n kanssa).
Nobelin kemian palkinto
Ahmed Zewail (Egypti, 1999) – femtosekuntikemian pioneeri.
Aziz Sancar (Turkki, 2015) – tutkimukset DNA:n korjausmekanismeista.
Nobelin kirjallisuuspalkinto
Naguib Mahfouz (Egypti, 1988) – syvästi egyptiläiseen yhteiskuntaan kytkeytyvästä kirjallisesta tuotannostaan.
Orhan Pamuk (Turkki, 2006) – romaaneistaan, jotka tutkivat turkkilaista identiteettiä ja kulttuuria.
Nobelin rauhanpalkinto
Anwar al-Sadat (Egypti, 1978) – rauhansopimuksesta Israelin kanssa (yhdessä Menachem Beginin kanssa).
Yasser Arafat (Palestiina, 1994) – Oslon sopimuksista (yhdessä Yitzhak Rabinin ja Shimon Peresin kanssa).
Shirin Ebadi (Iran, 2003) – ihmisoikeus- ja naisten oikeusaktivismistaan.
Muhammad Yunus (Bangladesh, 2006) – mikrolainoista ja köyhyyden torjunnasta (yhdessä Grameen Bankin kanssa).
Tawakkol Karman (Jemen, 2011) – demokratiatoiminnastaan (yhdessä Ellen Johnson Sirleafin ja Leymah Gboween kanssa).
Malala Yousafzai (Pakistan, 2014) – työstään tyttöjen koulutuksen puolesta (yhdessä Kailash Satyarthin kanssa).
Nadia Murad (Irak, 2018) – seksuaalisen väkivallan käytön torjunnasta sodankäynnin välineenä (yhdessä Denis Mukwegen kanssa). Nykyään kuka tahansa voi saada nämä tiedot yhdellä klikkauksella. Tieto on universaalisti saatavilla. Ero ei ole pääsyssä, vaan harkintakyvyssä: niiden välillä, jotka etsivät tietonsa todellisista, akateemisista lähteistä, ja niiden, jotka ottavat totena joidenkin outojen hahmojen henkilökohtaiset turhautumiset, joita valtamedia nostaa esiin.”

Ymmärrän kiusauksen lähteä julistamaan leikkauslistoja keskiluokalle. Onhan se epäreilua, kun valtiovalta ajaa alas peruspalveluita samalla kun keskituloinen pääsee silti nauttimaan tukipolitiikasta. Tuorein esimerkki tästä ympäristöministeriön selvitys keskituloisista ruokakunnista, jotka asuvat tuetuissa asunnoissa.

Keskituloiset ruokakunnat tässä tapauksessa olivat 7000-8000 €/kk tienaavia kahden aikuisen lapsiperheitä. Tarkoittaen, että kumpikin aikuinen tienaa ainakin 3000 € kuukaudessa, mikä on suomessa mediaanipalkka. Ymmärrän hyvin närkästyksen, kun tuettuja asuntoja ei riitä kaikille, sillä elämme säästökuurien aikaa. Silloin pitää priorisoida heikoimmassa asemassa olevat.

Lisäksi mediassa käsitellyt keskiluokkaisten kohtaamat ongelmat tuntuvat välillä hieman naurettavilta. Mediassa palstatilaa saa puheenvuorot, joissa citymarkettiin hybridi-citymaasturillaan päräyttänyt ruuhkavuosiselviytyjä valittaa, kuinka hankalaa on, kun pitää ostaa Pirkkaa ja vähentää paljun käyttöä. Autoakaan ei voi ladata kuin öisin. Pari lomamatkaakin jää tekemättä.

Sitä väistämättä poliitikkona pohtii, onko nyt niin, että leikkauskohteita etsiskellessä voidaan todeta solidaarisuuden nimissä, että tällä perheellä on kyllä varaa säästää ja kustantaa lastensa tai omat harrastuksensa täysimääräisesti itse? Maksaa lukukausimaksuja lapsilleen? Hoitamaan omat läheisensä kun he vanhenevat?

Se pitänee monen kohdalla paikkansa. Mutta samalla tullaan tehneeksi valinta, jonka myötä käytännössä petetään yhden pohjoismaisen sosialidemokratian ydinlupaus: kaikki osallistuvat rahoittamaan järjestelmää, josta kaikki hyötyvät.

Keskiluokka saa kyllä vastinetta rahoilleen, myös maksaa ison osan hyvinvointivaltion kustannuksista. Kun esimerkiksi julkinen terveydenhuolto näyttää monen mielestä hajoavan silmien edessä ja monella on julkisen lisäksi työterkkari sekä itse maksetut vakuutukset yksityisellä puolella, nakertaa kokonaisuus nimenomaan keskiluokan silmissä hyvinvointivaltion oikeutusta.

Keskiluokka osallistuu korkeilla veroprosenteilla hyvinvointivaltion palveluiden ja tulonsiirtojen rahoittamiseen. Eikö siis ole myös perusteltua, että keskiluokka saa mielestään reilulta tuntuvan määrän takaisin erilaisten palveluiden ja tulonsiirtojen muodossa?

Hyvinvointivaltion olemassaolo ei ole luonnonlaki, vaikka sitä voi pitää yhtenä parhaimmista tavoista järjestää yhteiskunta. Jos usko siihen murenee, se äänestetään pois. Ironisesti hyvinvointivaltion äänekkäimmät ja innokkaimmat alasajajat väittävät olevansa sen suurimpia puolustajia. Kehityksen taustalla tuntuu olevan tunne siitä, että on olemassa jokin kuviteltu saajaporukka (muut), ja näistä erillinen maksajaporukka (me). Tällaista mielikuvaa tunnutaan luovan myös tarkoituksella.

Politiikka on siitä ärsyttävä laji, että mielikuvien merkitys on valtava. Luvut, tilastot ja muut faktat saattavat tuoda mieleen kaavoihin kangistuneen tylsän teknokraatin, mikä syö suosion, vaikka juuri niiden pohjalta äänestäminen olisi ollut paitsi oman edun mukaista, niin koko planeetalle parempi vaihtoehto.

Olisin varuillani, ettemme luo keskiluokalle lisää syitä äänestää hyvinvointivaltiota ja omia intressejään vastaan. Ettemme luo heille lisää intressejä identifioitua mieluummin miljonäärien kanssa kuin perustallaajan. Koska, kuten keskiluokan ongelmat, jokainen isku heidän arkeensa iskee herkästi monta kertaa kovempaa pienituloisen arkeen. Liiallisen eriytymisen myötä syntyvät rinnakkaisyhteiskunnat ovat tunnetusti myrkkyä mille tahansa yhteiskunnalle. Näistä vaarallisin on se, jossa hyvin toimeentulevat alkavat eristämään itsensä muista. Ja juuri sitä pitääkin universaalilla hyvinvointivaltiolla estää.

Robert Ellmén

Punavihreä insinööri

Maisa Uusivuori ilahduttaa meitä seuraavilla runoilla:

 

Lyhyen tauon jälkeen uutisotsikoihin kesäloman uumenista nousi jälleen yksi nyky-Suomen poliittinen ilmiö – Riikka Purra. Tällä kertaa kohun lähteenä oli hänen ehdottamansa, lähes miljardin euron ”säästöjä” lupaava leikkaussuunnitelma. Julkaisun jälkeen esitys sai osakseen halveksuntaa lähes jokaisesta suunnasta – poikkeuksena vain kaikkein fanaattisimmat perussuomalaiset, jotka näkevät Purrassa lahkonsa viisaan ja reilun johtajan. Valtiovarainministerin suunnitelma leimattiin nopeasti ”sooloiluksi” eikä lopulliseksi päätökseksi. Siitä huolimatta lopullista ratkaisua odotetaan edelleen peukku suussa.

 

Purra on kahden vuoden hallitusuransa aikana toistuvasti noussut huomion keskiöön. Hänet tunnetaan omanlaisesta, kohteliaasti sanottuna ”kettuilevasta” huumorintajustaan ja ailahtelevasta temperamentistaan. Kritiikki sosiaalisessa mediassa, eduskunnassa ja jopa EU-parlamentissa ei tunnu häntä lannistavan. Purraa voisi kutsua porvarihallituksen tarmokkaaksi majuriksi, jolle sanat antautuminen, virheiden tunnustaminen ja seuraukset ovat yhdenvertaisia sanoille kommunismi ja petturuus; majuriksi, muttei kenraaliksi.

 

Hänen poliittisten ominaisuuksiensa kyseenalaisin piirre on kuitenkin näkemyksen suppeus. Saksilla leikkivä ministeri muistuttaa toiminnallaan enemmän harrastelijaa kuin ammattilaista. Tämä ei ehkä olisi suurikaan puute, jos kyseessä olisi lähikaupan myymäläpäällikkö tai puhelinmyyntitoimiston sihteeri. Mutta kun kyse on yhdestä maan vaikutusvaltaisimmista päättäjistä, sääliin ei ole varaa. Ajankohtaisena esimerkkinä käytän uutta leikkausehdotusta – vaikka sama kaava on nähty aiemminkin.

 

Itse suunnitelma on kaoottinen ja epälooginen, ja muistuttaa erään yhdysvaltalaisen ”Trumpetin” soittoa radikalismillaan ja provosoinnillaan. Tiivistettynä se kuuluu näin: leikataan kaikesta, mutta annetaan armoa yrityksille ja veroille. Purra näyttää sekoittaneen käsitteet ympärileikkaus ja kostorointi. Esimerkiksi maahanmuuttajien kotouttamiskorvauksien lakkauttaminen – tuki, jota tarvitsevat kymmenet tuhannet ihmiset – jättäisi sadat selviytymään omin voimin kaduille. Se on resepti rikollisuuden kasvuun, sosiaaliseen eristäytymiseen ja ghettojen syntyyn. Kun tähän lisätään hallituksen jo aiemmin mahdollistama työpaikkojen puute ja kuntien valtionosuuksien leikkaukset, kuva synkkenee entisestään.

 

Muita Purran arkkivihollisia ovat kulttuuri ja tutkimustyöt. Askartelija ei tunnu ymmärtävän, että suomalaisuus rakentuu pitkälti kulttuuri-identiteetin varaan – museot, elokuvat ja muu kulttuuritoiminta eivät ole koriste, vaan osa yhteiskunnan ydintä. Kulttuurista leikkaaminen on jopa hänen omien periaatteidensa vastaista, mutta linja on silti tuttu perussuomalaisille, joilla koulutuksen ja kulttuurin tietämys on usein ohutta. Sehän kompensoituu helposti sokeudella, eikö vain.

 

Askartelija todisti listallaan jälleen olevansa subjektiivisella luonteella hyökkäävä poliittinen harrastelija. Jokaisessa hänen päätöksessään ja ehdotuksessaan paistaa sanan ”seuraus” ymmärtämättömyys. Ne ovat impulsiivisia ja käytännössä toteuttamiskelvottomia. Listalla on toki monia muitakin ”helmiä”, mutta juuri nyt käytän listaa diagnoosin oirelistana enkä yhteiskunnallisena tutkimusmateriaalina.

 

Lopuksi: Purran paluu huomion keskipisteeseen on kesän helteiden keskellä muistutus meille, jotka vielä uskomme naiivisti tulevaisuuteen. Se on varoitus haasteiden kasvusta ja oman valinnan seurauksista. Purra ei ole Transilvanian haudasta ylösnoussut Draculan jälkeläinen, vaikka jotkut niin häntä ahkerasti kuvaavat. Hän on politiikan harrastelija – julma ja osin älytön – eikä hän ainakaan vielä yritä väittää tätä dogmaa vastaan. Krokotiilin kyyneleet, mytologinen optimismi, kojootin ahneus ja rasismin dadaismi –20.6.2023.

Kirjoittaja: Reyn

 

Tervetuloa!

Täällä julkaistaan sekä omia että vierailijoiden kirjoituksia. Jos haluat tekstisi tänne, ota yhteyttä sinimustahallitus@gmail.com